Metsät ja hyvä elämä- tutkimushanke
Metsät ja hyvä elämä- tutkimushanke sai alkunsa Metsämiesten Säätiön piirissä 2000-luvun alussa Veli-Pekka Järveläisen aloitteesta tutkia metsätalouden sosiaalisen kestävyyden käsitettä ja sen sisältöä. Metsien käytön kestävyys oli moniarvoistunut edeltäneen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Tavallisesti puhutaan taloudellisesta, ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä, ja joskus jälkimmäinen luokka jaetaan kahtia sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi kestävyydeksi.
Hankkeen suunnitteluvaiheessa huomattiin kuitenkin, että metsää ja metsien käyttöä koskevia ilmiöitä arvioidaan lähes aina samanaikaisesti sekä taloudellisten, ekologisten, sosiaalisten että kulttuuristen arvojen perusteella ja että ne ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Samalla ilmiöllä on sekä taloudellinen, ekologinen, sosiaalinen että kulttuurinen arvo. Tarkastelukulmasta ja sen laajuudesta riippuen eri kestävyyksiä kuvaavat arvot painottuvat eri tavoin tarkastelussa. Mitä laajempi näkökulma sitä varmemmin tarkastelussa suhteutetaan erilaisia arvoja. Kokonaisvaltaisen kestävyyden analyysin tavoittelemiseksi hanke otsikoitiin ”Metsät ja hyvä elämä”. Hanke organisoitiin kuudeksi osatutkimukseksi, joiden katsottiin antavan taloudellisia, ekologisia, sosiologisia ja kulttuurisia näkökulmia kestävyyteen ja kokonaisvaltaiseen synteesiin kestävyyskäsitteestä. Sosiaalinen kestävyys ja sitä kuvaavat arvot ovat olleet kuitenkin hankkeen lähtökohdan mukaisesti tutkimuksen keskeinen nimittäjä.
Keskeiset tulokset
Metsät ja hyvä elämä – tutkimushankkeen keskeiset tulokset esitellään alla osatutkimuksittain. Tutkimuksen tavoitteeksi muodostui kokonaisnäkemyksen saaminen hyvän elämän ja metsien kestävän käytön keskinäisistä suhteista.
Näkökulmasta riippuen hyvä elämä on metsien kestävän käytön päämäärä tai sen sosiaalinen reunaehto. Hyvä elämä on monimerkityksinen eettinen, sosiologinen ja arkipäivän ilmaisu, jonka sisältö määräytyy yhteiskunnassa vallitsevien arvojen mukaisesti. Moniarvoisessa yhteiskunnassa on useita hyväksyttyjä inhimillisen hyvän elämän muotoja. Hyvää elämää voidaan tarkastella yksilöllisestä ja yhteisöllisestä näkökulmasta. Yksilön hyvänä elämänä voidaan pitää sellaista elämää, jossa ihminen pysyy toimintakykyisenä toteuttamaan itseään tai jossa yksilöt pystyvät mahdollisimman hyvin tyydyttämään tarpeensa. Vastavuoroisesti yhteisön hyvä elämä toteutuu, jos yhteisö pystyy tarjoamaan sellaiset elinolot ja yhteiskuntajärjestyksen, että yhteisön jäsenet pystyvät toteuttamaan yksilöllistä hyvää elämäänsä ja haluavat samaistua yhteisön arvoihin. Metsät ja hyvä elämä-hankkeen osatutkimuksissa on näkökulmia yhteisön tai yksilöiden hyvän elämän ja sen muutosten suhteesta metsien käytön kestävyyteen.
Tutkimusraportti
Metsät ja hyvä elämä -kirjaa voi tilata Metsäkustannus Oy:sta, puhelin 020 772 9136 tai www.metsalehti.fi/kauppa. Metsät ja hyvä elämä – monitieteinen tutkimusraportti, Seppo Vehkamäki (toim.), Metsäkustannus Oy, 2006-12-12 448 s. nid. 35 euroa (sis. alv 8%), ISBN-10 952-5118-95-9
Hankkeen tutkijat ja ohjausryhmä
Hankkeessa toimivat seuraavat tutkijat:
• Jari Niemelä ja Kati Vierikko Helsingin yliopistosta edustivat ekologiapainotteista suuntautumista.
• Pertti Rannikko ja Katja Tervo Joensuun yliopistosta vastasivat sosiologiapainotteisesta tutkimuksesta.
• Veikko Anttonen ja Riku Rinnekangas Turun yliopistosta sekä Olli Saastamoinen ja Matti Vaara Joensuun yliopistosta olivat hankkeen kulttuurisuuntautuneita tutkijoita, ensin mainitut uskontotieteen näkökulmasta ja jälkimmäiset metsien käytön nykykulttuurin näkökulmasta.
• Seppo Vehkamäki Helsingin yliopiston taloustieteen laitokselta vastasivat synteesiraportista ja hankkeen koordinoinnista sekä taloustieteellisestä näkemyksestä kestävyyden osa-alueiden vaihtosuhdetarkastelussa.
Edellä mainituista tutkijoista Katja Tervo, Kati Vierikko, Riku Rinnekangas ja Matti Vaara tekivät tohtorin tutkintoon johtavia opinnäytteitään, jotka kokonaisuudessaan suunniteltiin valmistuvan seuraavien kahden vuoden aikana.
Hankkeen ohjausryhmässä olivat tutkimusryhmien edustajina Veikko Anttonen, Jari Niemelä, Pertti Rannikko, Olli Saastamoinen ja Seppo Vehkamäki ja Metsämiesten Säätiön edustajina Risto Hyvärinen, Veli-Pekka Järveläinen, Sulo Roiha, Pertti Roiko-Jokela ja Ilpo Tikkanen.
Osahankkeet
Hankkeiden aikana tutkijat julkaisivat raportteja ja pitivät esitelmiä useissa tilaisuuksissa kestävyyden alalta sekä koti- että ulkomaisissa yhteyksissä.
Lopullista määritelmää ei kyetty aikaansaamaan millekään kestävyyden lajille eikä hyvälle elämälle. Näyttää ilmeiseltä, että se ei ole myöskään tarpeellista eikä mahdollista, sillä niillä on kaikilla omat reunaehtonsa, jotka vaihtelevat historiallisen tilanteen mukaan. Kestävyys ja hyvä elämä ovat prosesseja sekä yhteisöllisen ja henkilökohtaisen tahdon asioita, jotka muuttuvat ajan mukana. Tutkimusraportissa esitetään kuusi tapaa lähestyä ja analysoida metsien käytön kestävyyttä ja hyvää elämää kuuden eri tutkijaryhmän näkökulmasta. Erityisenä tavoitteena on ollut korostaa asioiden inhimillistä näkökulmaa.
Työ on ohjannut tekijöitään niin, että jäsentely ja osahankkeiden otsikot ovat muotoutuneet seuraaviksi:
1. Metsien käytön ja hyvän elämän murrosten vuorovaikutus – Kestävyysajattelun näkökulma
• Seppo Vehkamäki, seppo.vehkamaki@helsinki.fi
Tarkastelun kohteena on metsien käytön ja yhteiskunnan dynamiikka historiallisessa perspektiivissä. Tarkastelutapa on systeemiteoreettinen, sen ajanjakso on valistuksen ajalta jälkiteolliseen aikaan ja sen painopiste on Suomessa, jonka metsien käyttö on kuitenkin ollut osa eurooppalaista metsänkäyttötraditiota ja joka jälkiteollisella aikakaudella on ymmärrettävissä osana globaalia metsien käyttöä. Kestävyys on ollut eurooppalaiseen metsänkäyttöön liittyvän ajattelun keskeinen kriteeri 1700-luvulta alkaen. Kestävyys-käsite ilmaisee periaatteen, että tulevilla sukupolvilla tulee olla vähintään samat mahdollisuudet hyvään elämään kuin nykyiselläkin sukupolvella on. Kestävyys on metsien käyttöä säätelevä sosiaalinen normi, jonka sisältö määräytyy kulloinkin vallitsevien arvojen mukaisesti. Kestävyydellä on eettinen ja tiedollinen tausta. Kun puhutaan metsien käytön kestävyydestä, niin silloin on eettisesti kysymys siitä, mikä on oikeaa tai väärää toimintaa kestävyyden kannalta. Koska kestävyys on tulevaisuuteen suuntautunut käsite ja koska rajallisessa toimintaympäristössä elämä joutuu ennakoimattomiin epäjatkuvuuspisteisiin, on tiedollisesti kysymys siitä, miten metsien käytön perustana oleva tieto auktorisoidaan hyvän metsien käytön ja hyvän elämän perusteeksi. Metsien käytön periaatteet ovat kommunikatiivisen tai sosiaalisen ongelman ratkaisun tuloksia, joihin päädytään sekä virallisen että epävirallisen kanssakäymisen tuloksena.
Metsien käytön ja hyvän elämän epäjatkuvuudet, ”kaaokset”, murrokset jne. aiheutuvat useimmiten luonnon ja yhteiskuntien rajallisista voimavaroista. Luonnon ja yhteiskunnan ilmiöt ja niiden kehitys joutuvat aika ajoin ristiriitaan itsensä tai ympäristönsä kanssa. Euroopan ja Suomen historiassa metsien käyttö on aiheuttanut kestävyyden käsittein ilmaistavia murroksia, ja metsien käytön kestävyyden murrokset ovat aiheuttaneet murroksia ihmisten elinoloihin ja heidän hyvän elämänsä toteutumisen ehtoihin. Toisaalta muista syistä aiheutuneita yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä murroksia on korjattu tai lievitetty metsien käytöllä.
Artikkelin pääpaino on suomalaisen yhteiskunnan ja metsien käytön murroksissa. Historiallisesti voidaan sanoa, että suomalaisten metsäsuhde on ollut elämää murroksesta murrokseen. Metsät ovat olleet Suomessa keskeinen kosketuspinta kansainväliseen työnjakoon, jonka ehdoissa tapahtuneilla muutoksilla on ollut yhteiskunnallisia vaikutuksia ja metsällisiä kestävyysvaikutuksia. Järjestetyn metsätalouden ja metsänhoidon käyttöönotto esiteollisen ajan jälkeen, Suomen modernisaatio ja teollistaminen, hyvinvointivaltion luominen, jälkiteollisen yhteiskunnan syntyminen ja metsäteollisuuden globalisoituminen ovat ilmiöitä, jotka ovat merkinneet sekä metsien käytön että yhteiskunnan jonkinasteisia murroksia. Niillä ratkaisuilla, joita on tehty tai joihin on jouduttu, ei ole aina ollut ennakoituja tai toivottuja seurauksia, mutta niihin on kahden viime vuosisadan aikana kyetty aina sopeutumaan ja löytämään uusia ratkaisuja.
2. Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa
• Riku Rinnekangas, rimari@utu.fi
• Veikko Anttonen, veikko.anttonen@utu.fi
Artikkelin puitteissa keskitytään tarkastelemaan kahta erityistä metsätiedon lajia – asiantuntijatietoa sekä paikallista, metsänomistajien henkilökohtaiseen kerrontaan perustuvaa metsätietoa, joka liittyy metsän käytön sosiaalisen kestävyyden tulkintaan.
Metsä on tieteellisesti läpivalaistu ja arkipäiväistynyt ympäristö, jota koskevasta toiminnasta näyttäisi puuttuvan rituaalisuus ja myyttisyys tyystin, ellei sellaiseksi haluta lukea suomalaisten ikiaikaiseksi miellettyä metsäsuhdetta. Yhteisöllisesti tärkeän luontoresurssin hyödyntäminen perustuu instituutioille ja hierarkiaan. Metsänkäytön valvonta on tieteellisen ja valtion julkishallinnon auktoriteettien käsissä. Taloudelliseen metsänkäyttöön liittyy paikallisyhteisön kannalta keskeisten kategoriarajojen ylittävä kontrolli. Talousmetsä kasvaa kontrolloidussa luontoympäristössä; sukupolvelta toiselle välittyvän myyttisen ajattelun sijasta ennustettavuutta tuotetaan mittareilla, jotka akateeminen metsäntutkimus on ottanut toimintansa perustaksi. Kun aiemmin rakennustavara, terva ja riistansaanti olivat tärkein metsänkäytön motiivi, nykyisin puuraaka-aineen määrä, saatavuus ja laatu muodostavat keskeisimmän metsätietoa määrittävän ongelma-alueen. Kysymys on lisäksi metsänkäytöllä saavutettavan hyödyn distribuutiosta yhteiskunnan ja kansainvälisen kaupan sisällä. Esimerkiksi talouskäytön tuottamien hyötyjen jakaantuminen oikeudenmukaisella tavalla tai talouskäytön ja metsäperinteestä nousevien muiden käyttömuotojen välinen suhde edustavat ajankohtaista problematiikkaa yhteiskunnan sisäisen järjestyksen ja toiminnan kannalta metsänkäytön kysymyksissä.
Asiantuntijat ovat perehtyneet metsää koskeviin aiheisiin eritellymmin kuin sitä eri tavoin käyttävät kansalaiset. He ovat saaneet koulutuksen joko keskiasteen oppilaitoksissa tai yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa. He ovat työnsä puolesta, joko tutkijoina tai hallintovirkamiehinä jatkuvasti tekemissä metsään liittyvien kysymysten kanssa. Asiantuntijoiden uskottavuus perustuu heidän tietämykseensä samoin kuin heidän edustamiensa instituutioiden asemaan siinä arvo- ja luokitusjärjestelmässä, joka ohjaa ja säätelee kansallista ja kansainvälistä metsienkäyttöä. Kompetenssiteoreettisesti asiantuntijan metsäajattelu ei kuitenkaan eroa ns. maallikon metsäajattelusta. Asiantuntijatieto perustuu arkipäivässä esiintyville tiedon periaatteille, mutta sen käsittelemät tiedonlajit ja niiden representaatiot eivät ole täydellisesti palautettavissa arkikokemukseen. Asiantuntijuus nykymuodossaan on modernin yhteiskunnan tuote. Ilmiönä se perustuu tieteellisen tutkimuksen tuottamiin tuloksiin sekä hallinnollisten ammattien ja toimintakäytänteitä ohjaavien instituutioiden varaan. Asiantuntijoita kuitenkin tuotetaan siksi, että yhteiskunta tarvitsee eri kysymyksiin perehtyneitä tiedonkäsittelijöitä ja päätösten toimeenpanijoita. Kuten minkä tahansa tiedonalueen kohdalla, myös metsänkäytön osalta on hyvä arvioida kriittisesti sitä, millainen positio asiantuntijuus on ja miten eri toimijayhteisöt arvioivat sen merkityksen.
Asiantuntijatietoa tuotetaan rajatussa ympäristössä, noudattamalla tieteellisen tutkimuksen periaatteita ja pelisääntöjä tietoisena tavoitteena käsitteellistää metsää ja ymmärtää sen eri ilmiötä arkitasoa syvemmin. Asiantuntijatieto ei kuitenkaan tee tyhjäksi arjen metsäajattelun perusperiaatetta: tavoitteena on hyvien käytäntöjen luominen samoin kuin niiden toimivuudesta ja jatkuvuudesta huolehtiminen.
Paikallinen arjen metsätiedon perusta lepää myötäsyntyisissä ominaisuuksissamme havainnoida ja luokitella ympäröivää todellisuutta sekä jäsentää ja arvioida eri informaatiolähteistä tulevaa tietoa ja sen paikkaa suhteessa institutionalisoituneisiin vuorovaikutusjärjestelmiin, joiden rakenteissa ihmiset toimivat. Arjen metsätieto muodostaa perustan, jonka avulla ihmiset pystyvät ymmärtämään toisiaan metsää koskevissa asioissa. Metsätietoa on monenlaista ja sitä kaikkea ei kukaan yksittäinen henkilö kykene hallitsemaan täydellisesti. Kun asiantuntijatieto rakentuu koulutuksessa ja perustuu tieteellisen menetelmin tuotettuun, teoriaperustaiseen ymmärrykseen metsästä, paikallinen metsätieto ei edellytä erityistä koulutusta tai teoriaa, vaan perustaa toimivuutensa käytäntöön ja kokemukseen. Kokemusperäinen tieto metsästä karttuu metsävyöhykkeen piirissä asuvien kansojen keskuudessa lapsuuden ensi askelista lähtien. Metsä muodostaa ns. toisen luonnon, kulttuurin osan, jonka itsestäänselvyyksiä kielessä ja kulttuurin yleisessä merkki- ja merkitysjärjestelmässä ei tarvitse erikseen pohtia. Arjen metsätiedon ja asiantuntijatiedon välisen suhteen tarkastelu edellyttää huomion kohdistamista metsätiedon käyttäjiin.
Artikkelissa asiaa tarkastellaan laadullisin menetelmin kootun empiirisen aineiston valossa, joka liittyy asiantuntijaperusteiseen metsänkäytön sosiaalisen kestävyyden käsitteen tulkintaan sekä yritykseen löytää siihen sisältyviä merkityksiä metsänomistajien puheesta. Haastattelun kohteet, metsänomistajat, ovat suomalaisessa talousmetsänkäytössä viimeisiä toimijoita, joiden metsäsuhde ei perustu ammatilliseen osaamiseen. Metsän omistaminen ei edellytä metsäalan opintoja eikä metsätyö ole enää useimmille metsänomistajille päätulolähde. Aineisto muodostuu kuudentoista lieksalaisen yksityismetsänomistajan haastatteluista. Haastateltaviksi valittiin Lieksan kunnan alueella asuvat metsänomistajat, koska metsällä on alueella yhä keskeinen sija alue- ja paikallistaloudessa sekä ihmisten arjessa.
Haastattelujen perusteella metsänomistajien keskuudessa esiintyy käsitys sosiaalisesta kestävyydestä ilman erityistä teoriaa käsitteen sisällöstä. Sosiaalinen kestävyys ei perustu asiantuntijoiden esittämään tulkintaan, vaan on osa metsänomistajien kulttuurisidonnaista ja paljolti metsän paikalliseen merkitykseen perustuvaa eettistä ajattelua. Erilaiset metsänkäytön tavat talouskäytöstä monikäyttöön esiintyvät rinnakkain, vaikka kaikki toiminta ei tapahtuisikaan aina omassa metsässä. Metsänomistajien vastausten perusteella on havaittavissa, että metsää koskeva asiantuntijatieto on osa lieksalaisten metsänomistajien puhetta metsästä, vaikka sanasto ja käsitteet eivät liity yksinomaan metsän talouskäyttöön. Esimerkiksi puheessa hyvästä metsänkäytöstä korostui virkistyskäyttö ja metsässä liikkuminen vapaa-aikana. Myös monet muut metsänkäyttöön liittyvät sanavalinnat, kuten ”uudistaminen”, ”luontoarvot” tai ”kiinteistövero” ovat kaikki metsänomistajien omaksumia asiantuntijatiedon piirissä tuotettuja käsitteitä, jotka ovat siirtyneet osaksi omistajien metsäpuhetta.
Metsänomistajia näytti motivoivan uuden käsitteen omaksuminen osaksi metsäajatteluaan. Heillä on tarve hallita paitsi omistamiseen, myös vallitsevaan metsäpuheeseen liittyvää käsitteistöä kuten myös halu kontrolloida metsänomistamisen ulkopuolelta tulevia normeja ja vaatimuksia. Aktiivista metsätaloutta harjoittava metsänomistaja haluaa olla ajan tasalla metsäänsä liittyvissä asioissa, koska oman metsän tulevaisuus riippuu juuri hänen päätöksistään. Vaikka metsänomistajan ei tarvitse hallita samalla tavoin metsänhoitoon tai metsätalouteen liittyviä yksityiskohtia kuten alalle kouluttautuneiden ammattilaisten, hänellä on omaan kokemukseen perustuva vahva vakaumus siitä, mikä metsää koskevista asioista on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Useimmat haastatelluista metsänomistajista vaikuttivat yleensä motivoituneilta omaksumaan ajankohtaista metsää koskevaa tietoa. Asiantuntijaperusteista metsätietoa siirtyy jatkuvasti osaksi paikallista metsätietoa. Kuten haastatteluaineisto osoittaa, paikallinen metsätieto ei kuitenkaan katoa. Eräs selitys tähän on, että asiantuntijuuden piirissä tuotetut käsitteet omaksutaan osaksi arkipäiväistä metsänkäyttöä hitaasti. Perinteinen ja paikallisesti jäsentynyt ajattelutapa muodostaa perustan, jolle uudet käsitteet rakentuvat. Asiantuntijatietoon perustuvien käsitteiden siirtyminen paikallista metsätietoa vaikeutuu tai estyy kokonaan, jos metsänkäytön ns. pitkän keston traditioiden jatkuvuus hallinnollisin toimin katkaistaan. Toki useimmat metsänomistajat olivat ajattelussaan joustavia ja kokivat suoraan tai epäsuorasti hallitsevansa metsään liittyvää uutta tietoa ja taitoa. Osa perusteli metsätietämystään sillä, että oli jo lapsesta asti ollut metsän kanssa tekemissä.
3. Arvojen ja arjen ekologinen kestävyys – Metsätoimijoiden tulkinta ja ekologisen kestävyyden merkityssisällöt
• Kati Vierikko, kati.vierikko@helsinki.fi
• Jari Niemelä, jari.niemela@helsinki.fi
Tässä artikkelissa tarkastellaan ekologisen kestävyyden sosiokulttuurista rakentumista, niitä julkilausumattomia rajoja ja ehtoja, joita sosiaalinen ympäristö, kulttuuri ja yksilö asettavat ekologiselle kestävyydelle. Ensiksi tarkastellaan ihmisten toimintaympäristön, arvojen ja tietämyksen vuorovaikutusta. Analyysi perustuu ajatukseen tulkintakehyksestä, joka määräytyy toiminnan kautta ja jonka oletetaan antavan merkityksen tarkasteltaville asioille. Artikkelissa selvitetään sitä, miten yksilön toiminnallinen arki heijastuu ekologisen kestävyyden tulkintaan. Toiseksi analysoidaan eri metsätoimijoiden ekologisen kestävyyden käsitteelle antamia merkityssisältöjä ja tarkastellaan yksilön ja yhteiskunnan yhteisiä ja erilaisia arvoja ja sitä, kuinka ne vaikuttavat annettuihin merkityssisältöihin. Ekologinen kestävyys on esimerkki termistä, jota käytetään sekä poliittisena, yhteiskunnallista toimintaa kuvaavana että tieteellisenä käsitteenä. Metsien käytön seurannan ja tutkimuksen kannalta on tärkeää pohtia, miten käsite ”ekologinen kestävyys” on suomalaisessa yhteiskunnassa muotoutunut ja kuinka sitä metsäkeskusteluissa nykyisin käytetään. Tutkimuksessa selvitetään myös sitä, millaisia tulkintakehysryhmiä eri metsätoimijoista muodostuu sen perusteella, miten he käyttävät käsitettä ekologinen kestävyys ja kuinka he hyödyntävät tietoa tulkinnoissaan ja vallitseeko tulkintojen välillä eturistiriitoja, jolloin henkilöt korostavat ennen kaikkea omia tavoitteitaan.
Tutkimus perustuu haastatteluaineistoon, jossa valikoitu joukko metsätoimijoita kertoo oman tulkintansa ekologisesta kestävyydestä ja kestävästä metsätaloudesta. Kyseinen joukko on valittu heidän toimenkuvansa mukaan, ja heillä on ollut joko ammattinsa tai muun toiminnan kautta vahva side suomalaiseen metsään ja metsätalouteen. Moni haastateltavista myös omistaa metsää. Haastattelun analyysissä keskitytään henkilöiden tulkintaan ekologisesta kestävyydestä, yhteiskunnallisesta toiminnasta sekä tieteellisen tiedon merkityksestä kestävyyden tulkinnassa. Seuraavat metsätoimijaryhmät ovat edustettuina haastatteluissa: 13 metsäalan ammattilaista (kaksi metsäteknikkoa, neljä metsätalousinsinööriä ja seitsemän metsänhoitajaa), viisi luonnontieteilijää ja kaksi taloustieteen ammattilaista. Kahdestakymmenestä haastateltavasta neljä on tutkijaa, kahdeksan metsänomistajaa, kaksi metsänkäyttäjää (Suomen latu, partiolaiset), neljä luonnonsuojelijaa (paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, Suomen luonnonsuojeluliitto ja WWF Suomi), yksi maa- ja metsätaloustuottajan keskusliiton MTK:n edustaja, yksi henkilö maa- ja metsätalousministeriöstä ja yksi ympäristöministeriöstä.
Jokainen tulkitsee ekologista kestävyyttä oman arkensa raameissa, joissa käsitteen lähtökohdiltaan erilaiset merkityssisällöt ja arvot yhdistyvät ainutlaatuisesti yhteen konteksteista riippuen. Ekologisen kestävyyden -käsitteen tulkinta riippuu ensi sijassa määrittelijästä, hänen maailmankuvastaan ja suhteestaan metsään. Haastatellut metsätoimijat arvottavat ekologisesti kestävää metsää omien mielikuviensa pohjalta ja antavat ekologiselle kestävyydelle merkityksen omasta toimintaympäristöstään käsin, missä arvomaailma ja tiedollinen maailma kytkeytyvät vuorovaikutteisesti yhteen.
Metsätoimijoiden arjen eli toimintaympäristön vaikutus ekologisen kestävyyden tulkintaan nousi vahvasti esille ammatin, asiantuntijuuden ja kokemusten kautta tulkitsevilla. Heille ekologisen kestävyyden käsite on arkipäiväistynyt ja se koetaan merkittäväksi osaksi toimintaympäristöä. Nämä metsätoimijat sovittelevat perinteiseen asiantuntijatietoon perustuvaa ekologisen kestävyyden tulkintaa omaan metsänkäsittelytapoja koskevaan ajatteluunsa samalla tavoin kuin metsänomistajat käsittelevät luonnon monimuotoisuutta koskevaa asiantuntijatietoa, kuten Rinnekangas ja Anttonen omassa tekstissään toteavat. Asiantuntijoiden luomia uusia käsitteitä ei omaksuta suoraan, vaan pikemminkin oman toiminnan kautta, eivätkä ne saa liiaksi muuttaa perinteistä ajattelutapaa.
Sen sijaan informaatioon ja tieteelliseen tietoon perustavilla ei arjen toiminta ekologisen kestävyyden tulkintavaiheessa korostunut. Heille ekologisen kestävyyden käsite saa merkityksensä ulkoa annettuna, eikä heidän tulkinnassaan korosteta omakohtaisia näkemyksiä tai kokemuksia (Rinnekangas ja Anttonen puhuvat paikallisesta metsätiedosta). Nämä henkilöt tekevät metsien ekologista kestävyyttä koskevat johtopäätökset tukeutumalla vahvasti perinteiseen asiantuntijatietoon, jolloin omalla kokemuksella tai asiantuntijuudella ei ole niin suurta merkitystä.
Ne metsätoimijat, jotka kokevat ekologisen kestävyyden osana arkeansa tai lomittavat sen osaksi toimintaansa, muuttavat tulkintaa ekologisesta kestävyydestä itselleen sopivampaan suuntaan. Sen sijaan perinteisiin asiantuntijoihin luottavat toimijat eivät anna arjen liikaa vaikuttaa ekologisen kestävyyden tulkintaan. Tilannesidonnaiset toimijat tekevät ekologisen kestävyyden tulkinnasta valtakysymyksen.
Käytettävissä oleva tiedon määrä ei näytä suoranaisesti vaikuttavan henkilöiden näkemyksiin ekologisesta kestävyydestä, vaan kyse on pikemminkin erilaisista tulkintatavoista ja arvottamisesta toimintaympäristön viitoittaman tulkintakehyksen kautta. Ekologia tieteenä, siinä missä sosiologiakaan, ei ole riippumaton yhteiskunnallisista tai kulttuurisista arvotekijöistä. Luonnontieteelliset ilmiöt eivät puhu puolestaan, vaan ne vaativat aina tulkitsijan, joka samalla määrää niiden merkityksen. Myös tieteellistä tietoa voidaan pitää ”sosiaalisena konstruktiona”, koska se edustaa aina tietyistä lähtökohdista ja tiettyjen ennakko-oletusten perusteella tehtyjä tulkintoja havaittavasta ilmiöstä. Moni haastateltava korostaa ekologisen kestävyyden yhteiskunnallista arvosidonnaisuutta, jolloin päätöksentekoa ja joissain tapauksissa myös tutkimusta määräävät ensi sijassa ihmisten preferenssit ja yhteiskunnassa vallitsevat arvot. Sen sijaan tieteellisen tutkimuksen merkitys ei nouse haastateltavien tulkinnassa selvästi esille, kun he määrittelevät käsitettä ”ekologinen kestävyys”. Moni heistä kuitenkin tuo esille tieteellisen tiedon keskeisen merkityksen kestävän metsätalouden ekologisen kestävyyden seurannassa ja tavoitteiden asettamisessa, kun asiaa heiltä suoraan kysytään.
4. Hyvinvointiyhteiskuntaa rakentamassa – Selviytymistarinoita ja tragedioita metsätöistä
• Pertti Rannikko, pertti.rannikko@joensuu.fi
• Katja Tervo, katja.tervo@joensuu.fi
Kirves, moottorisaha ja monitoimikone voisivat olla tämän artikkelin symboleina. Kaikilla kolmella on omana aikanaan ollut keskeinen asema puunkorjuussa ja suomalaisten hyvinvoinnin rakentamisessa. Niiden käyttö yhteiskunnallisten muutosten ja murrosten symboleina kertoo metsätalouden ja metsätyön suuresta merkityksestä Suomen kehityksessä. Artikkelin näkökulmana on paikallisten ja arkisten muutosten erittely. Kiinnostuksen kohteena on se, mitä on tapahtunut niille ihmisille, jotka ovat kirvestä, moottorisahaa ja monitoimikonetta käyttäneet. Miten suomalainen hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta ovat heitä ja heidän asuinseutujaan kohdelleet?
Tutkimusaineisto on kerätty Pohjois-Karjalasta Lieksan alueelta, jossa riippuvuus metsätöistä on ollut ja on huomattavasti maan keskitasoa suurempi. Monipuolinen aineisto perustuu yhtäältä alueella 20 vuoden aikana tehtyihin kylätutkimuksiin ja toisaalta metsäammattilaisilta kerättyihin elämäkertahaastatteluihin. Paikallisen näkökulman avulla pyritään antamaan metsätyön merkityksestä mahdollisimman elävän ja havainnollisen kuvan esittelemällä metsätöillä eläneiden lieksalaisten ihmisten ja kylien vaiheita ja murroksia.
Useimmat artikkelin elämäkerrat ovat eräänlaisia selviytymistarinoita. Tämä johtuu paljolti siitä, että aineistona käytettyjen metsätyöperinnehaastattelujen tavoitteena oli kartoittaa metsäammateissa pitkään olleiden kokemuksia metsätalouden murroksista. Aineiston ulkopuolelle ovat siten jääneet ne metsäalalla työskennelleet, joilta metsätyön muutos on vienyt kokonaan ammatin. Rakennemuutosten jalkoihin jääneiden ihmisten kohtalot tulevat artikkelissa parhaiten esille paikallisyhteisöjen kuvauksen kautta.
Metsätalouden ja yhteiskunnan välistä suhdetta jäsennetään artikkelissa sosiaalisen kestävyyden käsitteen avulla. Sen konkreettinen sisältö näyttää olevan edelleen vaikeasti hahmotettavissa. Syynä lienee se, että tämä kestävyyden kolmas ulottuvuus on kontekstisidonnaisempi kuin ekologinen ja taloudellinen kestävyys. Käsitteen kulloinenkin sisältö on riippuvainen niin sovellutusalasta kuin kohdealueesta, ja sen ideaa on vaikea ymmärtää irrallaan ekologisesta ja taloudellisesta kestävyydestä.. Tässä artikkelissa omaksutun määritelmän mukaan sosiaalisesti kestävä kehitys lisää ihmisten elämänhallintaa sekä pitää yllä ja vahvistaa heidän identiteettiään. Myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden huomioon ottaminen on sosiaalisen kestävyyden kannalta tärkeää.
Artikkelissa kuvataan Hattuvaaran kyläkeskuksen Viisikon muuttuminen teollisesta metsätyökylästä jälkiteolliseksi kyläksi, jonka asukkaat eivät saa enää toimeentuloaan metsätyöstä. Viisikon ja muiden alueen kylien kehitys ei ole ollut sosiaalisesti kestävää, sillä ne eivät kyenneet sopeutumaan nopeisiin metsätalouden muutoksiin. Asukkaat eivät voineet vaikuttaa tapaan, jolla muutos toteutui. Lieksan seudun metsätyömiehet olivat rakentamassa hyvinvointiyhteiskuntaa omalla työpanoksellaan, mutta metsätalouden taloudelliset ja tuotannolliset päätökset syrjäyttivät kuitenkin heidät metsätöistä. Näitä päätöksiä perusteltiin yleisen hyvinvoinnin saavuttamisella. Yksilöiden ja yhteisöjen näkökulmasta päätöksillä oli kuitenkin dramaattisia seurauksia. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta kylien kehitys on ollut kestämätöntä ja syrjäytyvää. Metsätyön loppuessa kaikkien kyläläisten hyvinvointi väheni, sillä palveluja karsittiin. Toisaalta paikallisyhteisön tarkastelu osoittaa yhteisöjen muuttuvaisuuden. Alueen metsät ovat menettäneet merkitystään paikallisten ihmisten toimeentulon lähteenä ja metsä on yhä enemmän virkistyksen ja erilaisten elämysten paikka.
Vaikka perinteiden murenemista ja yhteiskunnan muuttumista tapahtuu jatkuvasti, niin vanhasta siirtyy jotakin myös tuleville sukupolville. Yksilöiden kertomuksissa voidaan havaita jatkuvuuden ja säilyvyyden piirteitä, jotka kertovat siitä, että sosiaalinen kestävyys voi toteutua. Syrjäisellä maaseudulla metsätyö on vähentynyt dramaattisesti eikä sillä enää ole samassa määrin taloudellista merkitystä kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Kertomuksista voidaan kuitenkin havaita, että metsäammateilla voi edelleenkin olla jatkuvuuden mahdollisuuksia. Perhesukupolvinen tarkastelu osoittaa, että metsäyrittäjäperheissä on metsätyölle vielä jatkajia. Tulevaisuudessa perheyrittäjyyden tukemiseen tulisi kiinnittää huomiota entistä enemmän, sillä se voisi olla eräs mahdollisuus tarjota paikallisille asukkaille mahdollisuuksia toimeentuloon ja elämiseen kotiseudullaan.
Metsätalouden muutosten sosiaalisia vaikutuksia arvioitaessa on tärkeää erottaa toisistaan eri aluetasot, skaalat. Kylä- ja kuntatasolla metsätalouden muutokset ovat olleet sosiaalisesti kestämättömiä ja vieneet mahdollisuuden asua kotiseudulla. Mitä pitemmälle Lieksan rajakylistä siirrytään sitä selvemmiksi alkavat käydä myös metsätalouden muutosten yhteiskunnalliset hyödyt. Lieksan metsäteollisuudelle metsät tuottavat raaka-ainetta ja monelle ihmisille toimeentuloa ja mahdollisuuden asua kotiseudullaan. Koko kansantalouden mitassa metsätöiden koneellistaminen merkitsi sitä, että suomalainen metsäteollisuus pysyi mukana kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa, mikä osaltaan turvasi suomalaisten elintason paranemista ja hyvinvointivaltion rakentamista.
Elämänpoliittisessa tarkastelussa yksilön vastuu korostuu elämänkulussa tapahtuvista valinnoista ja päätöksistä selvästi verrattuna aikaisempaan hyvinvointivaltion aikaan. Sosiaalisen kestävyyden kannalta tarkasteltuna tarvitaan kuitenkin myös vastaisuudessa sellaisia yhteiskunnallisia rakenteita ja politiikkaa, mitkä mahdollistavat ja vahvistavat yksilön elämänhallintaa sekä kykyä tehdä omia elämänpoliittisia valintoja ja päätöksiä. Tämä on keskeistä, mikäli sosiaalista kestävyyttä halutaan tavoitella myös käytännön tasolla yksilöiden arjessa. Hyvinvointivaltion merkityksellisyys korostuu siinä, että sen ensisijainen toimija on valtio, yhteisö, yksilön sijaan, jolloin vastuu rakenteellisista muutoksista ja ongelmista ei jää ainoastaan yksilölle.
5. Metsät ja puut arjen ajankäytössä – Kuvakulmia suomalaiseen elämäntapaan
• Matti Vaara, matti.vaara@joensuu.fi
• Olli Saastamoinen, olli.saastamoinen@joensuu.fi
Puut ja erilaiset puuryhmät pihapuista ”ikimetsiin” kuuluvat oleellisena osana suomalaisen arkiseen toimintoympäristöön. Puu ja muut metsäntuotteet näkyvät kaikkialla ihmisten arjessa rakennusmateriaalina, arjen käyttöesineinä ja ravintona. Metsien merkitys toimintaympäristönä on edelleen merkittävä, vaikkakin toiminnot ovatkin hiljalleen muuttuneet työstä vapaa- aikakeskeisiksi. Puut, metsät ja niihin liittyvät toiminnat saattavat olla niin ”arkisia”, että on useinkin vaikea havaita niiden laajuutta jokapäiväisessä elämässä. Tämän raportin tavoitteena on, ajankäyttötutkimuksen alkuperäisaineistosta kerätyn uuden aineiston analyysin avulla, käsitteellistää, havainnollistaa ja konkretisoida puiden ja metsien tosiasiallista roolia ihmisten arjessa. Puihin ja metsiin liittyviin toimintoihin kohdistettu vuotuinen aika esitetään tässä yhteydessä henkilötyövuosina (vuonna 2000 keskimääräinen henkilötyövuosi oli 1690 tuntia). Henkilötyövuosina ilmaistuna ansiotyön ulkopuolisten toimintojen laajuudesta ja todellisista mittasuhteista saadaan konkreettisia ja helposti havaittavia, esimerkiksi työllisyystilastojen kanssa yhteismitallisia, tunnuksia.
Tutkimusvuonna 1999/2000 suomalaiset 10 vuotta täyttäneet henkilöt käyttivät puuhun materiaalina liittyviin arkitoimintoihin (ei ansiotyö) kuten polttopuutöihin, puurakentamiseen sekä veistoon ja pienrakentamiseen aikaa yhteensä 208 000 henkilötyövuoden edestä. Polttopuutöihin (valmistus ja käyttö) kulutettiin hieman yli 100 000 henkilötyövuotta ja puurakentamiseen 74 000 henkilötyövuotta. Omatoimisessa metsätyössä, metsässä tapahtuva polttopuutyö mukaan lukien, vietettiin noin 22 000 henkilötyövuotta. Luvut osoittavat, että melko ”huomaamattomaan” arkiseen aherrukseen kohdistettu aika on vertailukelpoinen ja huomattavan suuri verrattuna minkä tahansa teollisuudenalan työllistävään vaikutukseen, vaikka tekemisen luonne ja motiivit ovatkin erilaiset. Yhtäkaikki, ansiotoiminnan ulkopuolinen aktiivisuus luo tärkeän pohjan kotitalouksien, ja yhteiskunnan, hyvinvoinnille ja taloudelle.
Myös muiden luonnontuotteiden hyödyntämiseen käytetty vapaa-ajan ”työpanos” on merkittävä. Metsästykseen ja keruutuotteiden hyödyntämiseen käytettiin aikaa lähes 30 000 ja kalastukseen noin 54 000 henkilötyövuoden edestä. Noin 4.5 miljoonaa 10 vuotta täyttänyttä suomalaista vietti ulkoilu- ja luontovirkistystoimintojen parissa (joihin sisältyvät metsästys, kalastus, marjastus ja muu luonnontuotteiden keruu) yhteensä noin 690 000 henkilötyövuotta vastaavan ajan.
Jokamiehen oikeuksien vaaliminen, yhä lisääntyvä vapaa-ajan asuminen, metsänomistajien lukumäärän kasvu, puun käyttöä suosiva rakentaminen ja energiapolitiikka, muiden muassa, takaavat tulevaisuudessakin tämän suomalaisille tärkeän, mutta melko näkymättömän arkisen ahertamisen.
6. Kestävää metsätaloutta – Sosiaalis-taloudellisten ja ekologisten arvojen vaihtosuhteista
• Seppo Vehkamäki, seppo.vehkamaki@helsinki.fi
• Kati Vierikko, kati.vierikko@helsinki.fi
• Jari Niemelä, jari.niemela@helsinki.fi
• Jani Pellikka, jani.pellikka@helsinki.fi
• Harto Lindén, harto.linden@rktl.fi
Kestävän metsien käytön käsite on tutkimuksessa ja julkisuudessa muotoutunut tarkoittamaan metsällisten toimien taloudellisia, ekologisia ja sosiaalisia kestävyysvaikutuksia. Metsätaloudella tarkoitetaan tässä artikkelissa taloudellista toimintaa, johon luetaan metsänkasvatus- ja puunkorjuutoiminta ja niitä koskeva hallinto.
Taloudellisella kestävyydellä tarkoitetaan puuntuotannon turvaamista ja kestävää hyödyntämistä siten, ettei puuston uusiutuminen vaarannu. Sosiaalinen kestävyys tarkoittaa esimerkiksi kykyä edistää ihmisten hyvinvointia. Ekologisesti kestävä metsätalous pyrkii edistämään metsäluonnon hyvinvointia turvaamalla metsäluonnon monimuotoisuuden sekä sen muutos- että palautumiskyvyn pitkällä aikavälillä. Lisäksi ekologisesti kestävä metsätalous ei saa vahingoittaa metsien ulkopuolella olevia ekosysteemejä.
Poliittisena tavoitteena ilmaistun kestävän metsätalouden tulee turvata metsätalouden kannattavuus ja työllisyys lisäämällä vuotuisia hakkuukertymiä (sosiaalis-taloudellinen kestävyys) sekä saavuttaa metsälajien ja elinympäristöjen suotuisan suojelun taso riittävällä suojelualueiden ja monimuotoisesti käsiteltävien talousmetsien avulla (ekologinen kestävyys). Nämä kaksi kestävän metsätalouden arvoa koetaan usein kilpaileviksi, jolloin niiden välille muodostuu hinnankaltaisia vaihtosuhteita (trade-offs), joiden avulla voidaan tarkastella ristiriitaisten kestävyysarvojen tavoitteiden yhteensovittamista. Kaikki kestävyyden komponentit eivät ole välttämättä kilpailevia. Esimerkiksi useimmat kestävyyden sosiaalisia arvoja kuvaavat tunnusluvut, kuten työllisyys, ovat positiivisesti korreloituneita tuotannollisten arvojen tunnuslukujen kanssa.
Tietyn tarkasteluhetken ja -kauden sosiaalis-taloudellisten ja metsän ekologisten (luontoarvot) muuttujien muutosten suhteiden voidaan ajatella heijastelevan vaihtosuhteita ja tarjoavan mahdollisuuden vaihtosuhteiden tutkimiseen empiirisesti. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella metsätalouden ja muun maankäytön sosiaalis-taloudellisten ja ekologisten kestävyysvaikutuksia kuvaavien muuttujien välisiä vaihtosuhteita seutukuntakuntamittakaavassa. Aluemittakaava on merkittävä kestävyyden osa-alueiden välisiä vaihtosuhteita selittävä tekijä. Voidaan olettaa, että kestävyystavoitteiden välinen ristiriitatilanne syvenee ja yhteensovittaminen vaikeutuu aluemittakaavan pienentyessä kansalliselta tasolta alueelliseksi, maakunnalliseksi, seutukunnalliseksi ja lopulta metsälökohtaiseksi.
Metsätaloudellisen aktiivisuuden eli metsäteollisuuden yksityismetsistä tapahtuneiden puunostojen oletetaan pääasiallisesti virittävän vuorovaikutukset, jotka määrittävät vaihtosuhteet. Metsätalouden tuotantoon vaikuttaa paitsi puunostot myös puutavaralajirakenteen ja hintojen ajallinen vaihtelu. Metsätalouden työllisyys ja sen muutokset heijastavat paitsi metsätalouden tuotantoa ja sen muutoksia myös puunkorjuun rationalisoimistoimenpiteiden aiheuttamia työn tuottavuuden muutoksia. Metsän ekologisissa muuttujissa (luontoarvoissa) esiintyy paitsi metsätaloudesta johtuvaa vaihtelua myös normaalia vuotuista vaihtelua. Peltovaltaisuuden katsotaan edustavan pitkän aikavälin historialliseen kehitykseen liittyvää yhteiskunnallista vaurautta, joka korreloi negatiivisesti metsätalousvaltaisuuden ja metsän luontoarvojen kanssa.
Tulosten mukaan metsätalousvaltaisilla alueilla metsätaloudellisten kestävyyskomponenttien väliset vaihtosuhteet ovat ristiriitaisia, sillä metsätaloudellinen aktiivisuudella ja metsätalouden tuotannolla on negatiivinen vaihtosuhde metsän luontoarvojen kanssa arvioituna riistarikkaudella ja metsäkanalintujen runsaudella, mutta positiivinen vaihtosuhde puulajidiversiteetillä arvioituna. Myös maatalousvaltaisilla alueilla metsätalouden kestävyyskomponenttien välillä on havaittavissa aito vaihtosuhdetila. Sen sijaan alueilla, joissa elinkeinotoiminta on monipuolista eikä väestö vähene, sosiaalis-taloudellisten ja ekologisten kestävyysmuuttujien välillä ei ole havaittavissa negatiivista kilpailutilannetta.
Kestävään metsätalouteen liittyy aina arvo- ja intressiristiriitoja, eikä kokonaiskestävyyttä voida kvantifioida pelkästään tilastollisilla muuttujilla. Mielipiteillä ja mielikuvilla on myös merkittävä vaikutus koetaanko asiaintilan muuttuneen huonompaan tai parempaan suuntaan. Tietyn tason saavuttaminen kestävässä metsätaloudessa ei siis yksistään riitä, vaan vaaditaan myös panostuksia ja valintoja tulevaisuuden hyväksi, jotta saavutettu taso ei romahtaisi. Kyse on myös valinnoista: milloin ja missä sosiaalis-taloudelliset kestävyystavoitteet menevät ekologian edelle ja päinvastoin.
Kestävän metsätalouden osakomponenttien välisten vaihtosuhteiden havainnoiminen annetuilla muuttujilla ei välttämättä kuvaa muiden ekologisten ja sosiaalisten-taloudellisten muuttujien välisiä vaihtosuhteita. Suomalaisen metsäluonnon arvojen ja sosiaalis-taloudellisten arvojen vaihtosuhteiden todentaminen on perinteisesti keskittynyt vaateliaiden ja uhanalaisten metsälajien sekä metsätaloudellisten hakkuiden välisten negatiivisten korrelaatioiden arvioimiseen. Uhanalaistiedostojen käyttö tämänlaisissa analyyseissä on käytännössä mahdotonta, koska koko tutkimusalueemme kattavaa, systemaattisesti kerättyä, pitkän ajan seurantatietoa ei ole. Siksi riista-aineiston käyttö tuntuu tässä tarkastelussa sopivalta. Tarkasteluajanjakso on myös lyhyt, jonka vuoksi tulkinnassa on huomioitava, että tulokset saattavat edustaa vain läpileikkausta metsätaloudellisten kestävyysmuuttujien (epä)normaaliin vaihteluun tutkimusajankohtana tai parhaimmassa tapauksessa ne edustavat metsätaloudessa tapahtuneita pitkän ajan trendejä.