Kirja uitosta

torstai lokakuun 15. 2015

Puuta on osattu uittaa koko ihmiskunnan historian ajan. Suomessa ”kaupallinen” uitto alkoi samalla kun ensimmäiset vesisahat rakennettiin, mutta siitä tuli laajamittaista vasta 1860-luvulta alkaen, jolloin alkoi höyrysahojen ja muun metsäteollisuuden aika. Uiton historia onkin pitkälti sahojen historiaa.

Uitolla eli lauttauksella tarkoitetaan puiden kuljettamista virtaavissa vesistöissä irrallaan tai sidotuissa lautoissa sekä niiden hinaamista tai varppaamista lautoissa järvivesistöissä ja merellä. Uittovesiä on Suomessa riittänyt: enimmillään on laskettu meillä olleen liki 50 000 kilometriä uittoreittejä. Kaikki eivät ole olleet käytössä samanaikaisesti, mutta niiden joukossa on ollut myös tavattoman vähäisiä vesiä. Nimike purouitto ei todellakaan ole ollut liioittelua. Useimmat näistä väylistä olivat käytettävissä ainoastaan lyhyen kevättulvan aikana. Lauttojen varppaus tehtiin aluksi mies- tai hevosvoimin, sittemmin konevoimin. Varppaus korvautui aikaa myöten hinauksella.

Monetkaan pienemmistä väylistä eivät luonnontilassa soveltuneet uittamiseen, vaan niitä oli perattava. Suomessa onkin tehty uskomaton määrä väylätöitä uiton eteen. Niiden ohella tarvittiin kosolti erilaisia uittolaitteita, kuten patoja, uittorännejä ja puomituksia.  Töiden määrä kiihtyi sodan jälkeen, kun käyttöön saatiin koneellista kalustoa, ennen kaikkea ”katepillarit”. Perkausinnossa mentiin kuitenkin liiallisuuksiin: perattiin turhan paljon ja liian rajusti.  

Valtaosa metsäteollisuuden tarvitsemasta puusta saatiin pitkään tehtaille vesitse; näin oli vielä 1950-luvulla, jolloin kaksi kolmasosaa ns. markkinapuusta uitettiin. Enimmillään Suomessa on uitettu puuta yli 15 milj. m3. Uitto työllisti väkeä melkoisesti, jopa 60 000 henkeä, joskin näin suuria miesmääriä tarvittiin vain lyhyen aikaan eli keväisin purouitoilla. Toki uittoväen joukossa oli naisiakin. Näin erityisesti sotavuosina sekä senkin jälkeen lähinnä jokisuiden erotteluilla. Uitto tarjosi ansiotyötä isolle joukolle maaseutuväestöä, myös monelle hyvinkin nuorelle.

Puuta uitettiin, koska alkuun ei ollut juuri vaihtoehtoja. Hevoskuljetus tuli kalliiksi vähänkin pitemmillä matkoilla, eikä maamme harvahko rautatieverkko pystynyt paljoa palvelemaan puuvirtojen kulkusuuntia. Autot tulivat uiton kilpailijaksi vasta sodan jälkeen ja 1960-luvulle tultaessa voittivat sen kilpailun.

Puuta uitetaan edelleenkin Suomessa. Nykyinen uitto on puutavaran hinausta nippulautoissa ja enää  ainoastaan Saimaalla. Vuotuiset hinausmäärät ovat olleet suuruusluokkaa 700 000 m3. Uitto on edelleenkin halpa ja ympäristöystävällinen tapa kuljettaa puuta.

Voidaan liioittelematta sanoa, että ilman uittoa Suomesta ei olisi kehittynyt metsäteollisuuden maata, ei ainakaan samassa laajuudessa. Ja uiton historiasta puhuttaessa on muistettava myös sen vaikutus maamme kulttuurielämään.

”Ankravee! Kirja uitosta” kertoo tästä kaikesta ja paljosta muustakin. Tuhannen sivun tekstiä on elävöittämässä yli 1200 kuvaa.

Kirjoittaja, metsänhoitaja Esko Pakkanen on julkaissut toistakymmentä metsä- ja höyrylaivahistorioihin liittyvää teosta.

Lisätietoja:

Esko Pakkanen, pakkanen.esko(a)gmail.com