Kitkan vesiltä Pohjanlahden tehtaille - Akanlahden tukinsiirtolaitokset 1800 -luvulla

tiistai, 8.03.2011

1800-luvun jälkipuoliskolla puun kysynnän kasvaessa ja kilpailun kiristyessä hankinta-alueet ulotettiin niin kauas kuin se vesistöjä myöten oli mahdollista. Yleensä rajat tulivat vastaan viimeistään vedenjakajan luona, mutta joissain tapauksissa ongelma ratkaistiin tukinsiirtolaitoksen avulla. Näin kävi myös Vienanmereen virtaavilla Kitkajärvillä, joista vuonna 1893 alettiin siirtää tukkeja kapean kannaksen yli Iijoen vesistöön ja edelleen Pohjanlahdelle.

Metsätaloutta on Suomessa tutkittu paljon, mutta yleensä makrohistoriallisella tasolla, jolloin toiminta pienemmässä mittakaavassa ja työntekijän arjen tasolla on helposti jäänyt unohduksiin. Suurien lukujen takaa on vaikea nähdä, millaiset metsäalan yritysten toimintatavat todella olivat tai millaista uitto oikeastaan oli tietyllä alueella. Akanlahden siirtolaitosten tarkastelu mikrohistorian näkökulmasta kuitenkin osoittaa, miten alan monet muutokset näkyivät paikallisesti sekä yhtiöiden toiminnassa että työntekijöiden arjessa.

Tukinsiirtolaitosten avulla päästiin käsiksi lähes koskemattomiin metsävaroihin, joiden markkinoilla päästiin helposti monopolimaiseen asemaan. Koska vaikeat kuljetusolosuhteet, suuri pääoman tarve sekä koveneva kilpailu vaikeuttivat tukkien hankintaa, ryhtyivät oululaiset kauppahuoneet pohjoisessa yhteistyöhön. Puiden ostaminen Kitkan metsistä oli vasta ensimmäinen osa niiden pitkästä matkasta metsistä Pohjanlahden sahoille, sillä talven hakkuiden jälkeen tukkien uitto merenrantaan kesti yleensä vielä kolme vuotta.

Metsäyhtiöiden saapuminen Kitkalle muutti merkittävästi paikallisen väestön elämää, sillä osa asukkaista sai suuria lisätuloja metsäkaupoista huolimatta siitä, että puut vaihtoivat omistajaa yleensä hyvin halpaan hintaan. Vielä laajempi vaikutus oli kuitenkin hakkuiden ja uiton tarjoamilla työpaikoilla, jotka muuttivat suuresti perinteistä maaseudun yhteiskunnallis-taloudellista rakennetta. Monet ottivat uudet ansiomahdollisuudet ja lisääntyneen vapauden riemulla vastaan, mutta tukkiliikettä ja sen aiheuttamia muutoksia maaseudun elämässä myös kritisoitiin ankarasti varsinkin kirkon sekä ylempien yhteiskuntaluokkien piirissä.

Vaikka tukkien kuljettaminen vesitse oli huomattavasti helpompaa kuin maitse, tarvittiin siihenkin paljon työvoimaa. Pelkästään Akanlahden ensimmäisen tukinsiirtolaitoksen toimintaan osallistui yli 100 miestä vuorokaudessa, minkä lisäksi uittotyöt houkuttelivat paikalle ruoan ja kahvin myynnistä lisäansioita etsineitä naisia. Mies- ja hevosvoimaan perustuvissa järviuitoissa työntekijöiden määrä saattoi nousta vielä huomattavasti suuremmaksi, ja jokivarsilla miehiä tarvittiin paljon varsinkin koskisissa paikoissa. Vaikka Iijoen yläjuoksulla suurin osa työntekijöistä oli lähiseutujen asukkaita, tultiin sinne ja Kitkalle kauempaakin, sillä pelkästään paikallisin voimin töitä ei voitu suorittaa.

1900-luvun alkupuolella kilpailu Pohjois-Suomen puista kiihtyi, sillä niin Etelä-Suomen kuin Ruotsin metsistä alkoi olla vaikea saada laadukasta raaka-ainetta sahoille. Oululaisten yritysten monopoli Kitkan seudulla mureni nopeasti, kun kilpailijat alkoivat tunkeutua alueelle idästä, pohjoisesta ja etelästä Iijoen suunnasta. Tämä johti myös uuden tukinsiirtolaitoksen rakentamiseen Kitkalle vuonna 1910.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kitkalle tuli uusia yrittäjiä, ja vanhat vetäytyivät sieltä pois, mutta parhaat metsät oli jo ehditty hakata. Myöskään heikot taloudelliset suhdanteet eivät kannustaneet uittoon vedenjakajan takaa, vaikka uitto sieltä nopeutui huomattavasti siirtoradan ja sen jälkeisen uiton huomattavan tehostumisen myötä. Vasta 1920-luvun loppupuolella seudun metsistä käytiin taas kilpailua, mutta sekään ei kestänyt kauaa. Lopullisesti Akanlahden toisen siirtolaitoksen toiminta päättyi vuoden 1929 pörssiromahdukseen, joka päätti vuosiksi hakkuut Kitkan ympäristössä.

Hiljalleen kiinnostus Kitkan metsiin alkoi kasvaa, minkä seurauksena valtio päätti rakentaa ränsistyneen siirtoradan tilalle uuden tukinsiirtolaitoksen vuonna 1936. Se oli aluksi höyry- ja sittemmin sähkökäyttöisenä käytössä aina vuoteen 1964, jolloin maantiekuljetukset syrjäyttivät lopullisesti uiton Kitkalta.

Uitto kehittyi kolmannen siirtolaitoksen aikana huomattavasti aiempaa tehokkaammaksi niin järvillä, itse siirtolaitoksella kuin jokivarsillakin. Tämän seurauksena uiton merkitys työllistäjänä pieneni alueella, ja siitä tuli yhä enemmän paikallisille asukkaille lyhyeksi aikaa lisätuloja tarjoava sivuelinkeino. Usein uittotyöntekijän tehtävät myös olivat aiempaa yksipuolisempia heidän keskittyessään yhteen uiton vaiheeseen. Myös varsinaisten erikoisosaajien määrä väheni Akanlahdella aiempaan verrattuna sähkökoneisiin siirtymisen myötä.

Metsätalouden merkitys Suomen historialle on valtaisa, sillä ala on ollut 1800-luvulta lähtien elintärkeä maan taloudelle. Myös maaseudun ihmisille alan tarjoamat työt kuuluivat olennaisesti elämään. Akanlahden siirtolaitokset ja niiden mahdollistamat metsä- ja uittotyöt olivat vuosikymmenien ajan merkittävä osa paikallista kulttuuria ja talousrakennetta, mutta lopulta uiton lopetti seudulla sama ilmiö, joka sen oli paikalle tuonutkin: modernisaatio. Vaikka uitto päättyi Kitkalla jo lähes viisikymmentä vuotta sitten, eivät tukinsiirtolaitokset ole vaipuneet unholaan. Tämän varmistaa niistä viimeisen suojeleminen valtakunnallisesti merkittävänä kulttuurihistoriallisena ympäristönä, joka muistuttaa uiton merkittävästä historiasta niin Kitkalla kuin koko Suomessa.

Aiheesta on valmistumassa pro gradu -tutkielma ja lisäksi laajempi tutkimus. Metsämiesten Säätiö on tukenut hanketta.

Lisätietoja:

Jaakko Blomberg, jaakko.blomberg(at)helsinki.fi

Tilaa Metsämiesten Säätiön uutiskirje
Kerromme uutiskirjeessä 4 - 6 kertaa vuodessa apuraha- ja stipendiasioista sekä työstämme metsäalan ja sen ammattilaisten hyväksi.
Voit tilata uutiskirjeen antamalla sähköpostiosoitteesi meille:

Ole hyvä, anna kaikki pyydetyt tiedot.